Kuva: Studio Jouko Järvinen

Maalaukset tarjoavat langanpään

Kaikilla tuntuu olevan oma käsityksensä akvarellitekniikasta. Koulussa opettajat ovat kertoneet, miten pitää laveerata ja miten maalataan märkää märälle. Ääriviivoja on karsastettu, samoin tasaisia väripintoja. Koska niin monella on omakohtainen käsitys verivärimaalaamisesta, kohdistuu tekniikkaan paljon epärationaalisia odotuksia.

Pia Feinik (s. 1978) rikkoo näitä konventioita. Akvarellimaalaus on tekniikka, jota taitava maalari pystyy hyödyntämään aivan yhtä rennosti ja monipuolisesti kuin muitakin tekniikoita. Feinik lainaa ja yhdistelee, tekee monikerroksisia kuvia, joissa tekniikka ei rajoita vaan tukee ilmaisua.

Hän maalaa akvarelleilla poimien vaikutteita laaja-alaisesti. Teoksissa voi nähdä viitteitä arkkitehtuuripiirroksiin, vanhojen kasvitieteellisten kirjojen esimerkkikuviin, muotipiirtämiseen ja satukuvituksiin. Maalausten aiheet pitävät usein sisällä pieniä kirkkaita oivalluksia ja yllättäviä yhdistelmiä. Katsojalle tarjotaan johtolankoja, mutta kertomus on luotava itse, Feinik ei kuvita sitä meille valmiiksi.

Feinik käyttää ääriviivaa, joka tehostaa kuvien aiheita. Hän maalaa viimeistellysti ja käyttää tasaisia väripintoja tehokeinoina. Tämä korostaa aiheiden symboliikkaa. Tyyli luo maalauksiin ikonitunnelman. Riippumatta aiheesta sommitteluratkaisut ja värisävyt ovat levollisia. Teoksissa yhdistyy kuvakerronnan pitkä historia nykyaikaiseen lähestyttävyyteen ja ymmärrettävyyteen.

Vaikka Feinik pelkistää reippaasti, ei hän silti karsi teoksista kaikkea dekoratiivista. Hän käyttää useissa maalauksissa paperia, jonka tekstuuri on niin vahva, että se tuo teoksiin kauniin koristeellisen elementin. Tyylillisesti tehokeino muistuttaa jugendin ja art decon orgaanista visuaalisuutta. Usein struktuuri jää kokonaan näkösälle, kun Feinik on nostanut aiheen reilusti pintaan ja korostanut kuvan symbolisia tasoja jättämällä taustan paljaaksi.

Symboliikka korostavat myös teosten nimet. Feinik onnistuu rakentamaan lyhyisiin iskeviin nimiin kerroksellisia merkityksiä. Nimet ikään kuin tarjoavat sen langanpään, jota seuraamalla teosten sisällöllisiä tasoja pääsee purkamaan. Nimet ovat tärkeitä myös uusimmissa teoksissa, joiden tyyli on maalauksellisempi kuin aiemmissa vahvemmin piirrosta korostaneissa teoksissa. Uusien teosten lähtökohtana on maisema. Ne ovat kauttaaltaan maalattuja ja tummasävyisempiä, mutta viiva muodostaa myös niissä keventävän dekoratiivisen tason. Feinik pelkistää maiseman joko horisontaalisiksi pinnoiksi tai katsoo sitä ylhäältä käsin. Tunnelma kuljettaa katsojan sekä tutuille suomalaisille paikoille, mökkirannoille järvien äärelle että menneisiin kulttuureihin, mystiikan äärelle. Maalaukset ovat ajattomia ja paikattomia, niiden kerroksellisuus on vahvasti esteettistä, mutta niissä on myös sisällöllistä tulkinnanvaraa.

Feinik on maalarina sopivasti moni-ilmeinen. Tunnistettava kädenjälki liittyy tyylikkääseen viivankäyttöön, viimeiseen asti harkittuihin sommitelmiin ja kykyyn pelkistää karsimatta sisällöllisiä vivahteita. Teoksiin on helppo astua sisään, mutta ulospääsy on vaikeampaa. Kerroksellisuus viettelee katsojan kuin vaivihkaa kertomaan tarinaa, ja silloin teokset ovat onnistuneet tarkoituksessaan.

Veikko Halmetoja